Finlandian yhteistyökumppani Joensuun Maila saavutti viime kaudella jo viidennen peräkkäisen mitalin miesten Superpesiksessä. Tänä vuonna joukkueen ainoa tavoite oli Suomenmestaruus, ja sen eteen tehtiin talvella töitä enemmän kuin koskaan - ja mestaruus tuli. Saimme ennen kauden alkua Joensuussa oppitunnin pesäpallon taktisista ulottuvuuksista ja ymmärsimme, miten paljon yhteistä kansallispelillämme on sijoittamisen kanssa.
Pesäpallo on harvinainen pallopeli. Se on joukkuelaji, jossa ei ole maaleja ja jossa palloa ei syötetä pelaajalta toiselle hyökkäystilanteessa. Pesäpallo on sarja toisteisia tilanteita, kuin jatkuva rangaistuspotkukilpailu, jossa lyöjä yrittää löytää tyhjän tilan vastustajan ryhmityksestä. Koska tilanteet ovat toistuvia ja pelaajien ominaisuudet tarkasti tilastoitavia, pesäpallo on vahvasti todennäköisyyksien peli. Jokaisen sarjan pelaajan profiili on kaikkien joukkueiden tiedossa, joten peli perustuu onnistumisprosentteihin ja niiden minimoimiseen vastustajalla.
Vastustajan sisäpelin analysointi keskittyy lyöjiin numeroilla yhdestä viiteen. Yhteensä yhdeksästä lyöjästä alkupäässä lyövät kovimmat etenijät, joiden odotetaan tuovan todennäköisimmin juoksuja joukkueelleen. Siksi heidän vahvuutensa poispelaaminen on ulkopelin elinehto.
– Nykyteknologian avulla tiedämme tarkasti todennäköisyydet ja prosentit kustakin lyöjästä: mihin hän yrittää lyödä ja millä prosentilla eri tyyppiset lyönnit onnistuvat. Siten pyrimme miehittämään kentästä tiiviimmin sen alueen, johon lyöjän paras lyönti olisi tarkoitettu. Silloin lyöjä joutuu valitsemaan lyöntivalikoimastaan vaihtoehdon kaksi tai jopa kolme, ja todennäköisyys onnistua pienenee oleellisesti. Kun tämä toistuu lyönnistä, vuoroparista ja ottelusta toiseen, todennäköisyyksillä on iso merkitys, Joensuun Mailan takakentän koppari Jonne Kemppainen kertoo.
Onnistumista ei odotella tai toivota, vaan kaikki perustuu ennakkoanalyysiin, tilanteeseen reagointiin ja raskaaseen fyysiseen suorittamiseen.
Joensuun Maila pelaa ulkopelissään neljää eri kuviota vastustajajoukkueen ja jokaisen lyöjän mukaan. Joukkueen ulkokenttä on siten jatkuvassa liikkeessä ja kuvionvaihdossa hämmentääkseen lyöjää ja vastustajan pelinjohtajan merkinantoa. Ollaan siis kaukana staattisesta tilanteesta, jossa koppilyöntejä odotellaan räpylä auki. Onnistumista ei odotella tai toivota, vaan kaikki perustuu ennakkoanalyysiin, tilanteeseen reagointiin ja raskaaseen fyysiseen suorittamiseen.
Valittu ulkopelikuvio määrittää sen, mihin riski, eli tyhjä tila syntyy, sillä tilaa jää aina johonkin tuhansien neliömetrien kokoisella kentällä. Ulkopelaajia on lukkarin lisäksi vain kahdeksan. Suojeltavaa reviiriä riittää. Valitun kuvion perusteella tyhjä tila jää koppareiden eteen takakentälle vasempaan tai oikeaan lohkoon, kakkos- ja kolmospesien taakse sivurajan tuntumaan tai etukentälle.
Tyhjään tilaan lyöminen tarkoittaa todennäköisesti juoksua tai useampaa vastustajalle. Aukko pyritään siis jättämään kohtaan, johon lyöjän on tilastojen perusteella vaikeinta osua. Opiskelemalla vastustajaa ja reagoimalla tilanteeseen ulkopelijoukkue pystyy huomattavasti vähentämään ulkopelinsä riskitasoja ja ottamaan pelaamisessaan ennen kaikkea hallittuja ja tietoisia riskejä.
– Me toimme viime vuonna koko lajiin uuden ulottuvuuden aktiivisemmalla ulkopelaamisellamme. Se on tietysti raskaampaa fyysisesti juosta pitkiä siirtymiä kentällä lyöntien välillä, mutta siksi me treenaamme kovaa koko talven, että kesällä jaksamme. Viime kaudella ulkopelimme onnistumisprosentti oli sarjan paras ja yli 10 prosenttiyksikköä parempi kuin toiseksi parhaalla. Eihän teidän salkunhoitajakaan istu konttorilla kädet puuskassa silmät kiinni ja toivo, että valitut sijoituskohteet osuvat, vaan analyysia ja tarpeellisia muutoksia tehdään koko ajan, Kemppainen kertoo.
Lukkaripelaaminen on keskeinen osa ulkopeliä. Syöttäjä kaksintaistelee lyöjää vastaan kahdella aseella. Hän pyrkii sijoittamaan syöttönsä lyöjän todennäköisintä lyöntivalintaa vastaan mahdollisimman vaikeaksi, syöttölautasen alan sallimissa puitteissa. Jos esimerkiksi lukkari syöttää pallon lyöjän läheiselle laidalle, lyöjän ”syliin”, hän sulkee todennäköisesti pois lyöjän mahdollisuuden lyödä kova lyönti omalle puolelleen. Näin ulkokenttä voi reagoida jättämällä enemmän tilaa suljetulle puolelle. Toinen lukkarin keino sekoittaa lyöjää ja vastustajan sisäpeliä on pelin rytmittäminen.
– Välillä voi syöttää heti pallon saatuaan, välillä heittää palloa ulkopelaajille lukuisia kertoja jokaisen syötön välissä. Lukkarin tehtävänä on maksimoida juoksijan matka pesältä toiselle tai kotipesään. Parhaimmillaan – ulkopelin kannalta – juoksija joutuu liikkeelle tilanteesta, jossa hän palaa kärkkymästä takaisin päin kohti lähtöpesäänsä. Pahimmassa tapauksessa juoksija pääsee lähtemään lennosta kärkkyen ja on jo puolimatkassa syötön noustessa ilmaan. Siihen väliin jää sitten lukuisia vaihtoehtoja, Kemppainen selittää.
Jos ulkopelissä pyritään pitämään vastustajan juoksumatkat mahdollisimman pitkinä vaikeuttamalla lyöjän onnistumista todennäköisyyksiin ja prosentteihin luottaen, on sisäpeli luonnollisesti juuri päinvastoin: vastustajan heittojen pituudet pyritään maksimoimaan. Jos pelaaja on juoksemassa kakkospesältä kolmoselle, on loogista lyödä kakkospesän laitaan oikealle, jotta heittomatka kolmospesälle on pisin mahdollinen. Mutta lyödäänkö lyhyt etukentälle vai kauemmas, on kiinni jo edellä mainituista muuttujista. Missä on tyhjä tila, mihin lyöjä osaa lyödä, millainen syöttö lukkarilta tulee. Kaikki tämä on paitsi ennakko-opiskelua, myös pelinlukutaitoa.
Analyysia, opiskelua, todennäköisyyksiä, prosentteja; reagointia, hallittua riskiä, pelisuunnitelmassa pysymistä ja maailman muutoksessa mukana pysymistä.
– Pelaajan oma ajattelu korostuu nykypesäpallossa jatkuvasti enemmän. Ajatus on pysyttävä pelissä herkeämättä, muuten voi tulla nukahdus, joka maksaa ja paljon ottelun lopputuloksen kannalta. Päätöksiä on pystyttävä tekemään nopeasti mutta samalla analyyttisesti. Joskus pelit kestävät kolmekin tuntia, joten aivot ovat aika kuormituksella intensiivisessä ajatustyössä, johon yhdistyy kova fyysinen rasitus, Kemppainen kuvailee lajin luonnetta ja vaatimuksia.
Analyysia, opiskelua, todennäköisyyksiä, prosentteja; reagointia, hallittua riskiä, pelisuunnitelmassa pysymistä ja maailman muutoksessa mukana pysymistä. Finlandia ja Joensuun Maila pelaavat samaa peliä, eri kentällä.
Teksti: Antti Pohja
Kuvat: Miikka Pirinen