St-Sulpice, Sveitsi. Rauhallisessa laaksossa sijaitseva pieni kylä on kestänyt aikaa arvokkaasti. Kaikki matalat rakennukset lepäävät vuorten välissä sulassa sovussa, rationaalisesti ja yhdessä. Paitsi yksi. Keskustan läpi virtaavan joen ääreltä erkanee kapea serpentiinitie kohti vuoren huippua. Reitin varrella ei näy taloja, mutta metsän eläimet ovat ottaneet rauhallisen raitin omakseen. Metsäkauriita, ilveksiä, esimerkiksi. Parin kilometrin matkan jälkeen, tien päässä, vihreän sähköportin takana näkyy huopakattoinen vaalea talo, joka on rakennettu pystysuoran vuorenrinteen jatkeeksi. Esteetön näkymä alas laaksoon ja toisaalta kaukaisuuteen on kuin sveitsiläisestä postikortista.
Tämä 1800-luvulla rakennettu nelikerroksinen talo on toiminut viime vuosiin asti ravintolana, mutta viimeisimmät puolitoista vuotta, kattavan remontin jälkeen, se on ollut päämaja maailmanluokan rannekellojen valmistamiselle. Kari Voutilainen on talon järjestyksessään neljäs omistaja. Jylhistä maisemista huolimatta talon sisältä löytyy vielä huomattavasti hengästyttävämpää nähtävää.
KONSTRUKTIO.
Ateljeessa on 34 työntekijää. Yhden rannekellon tekeminen kestää täällä kaikkine työvaiheineen jopa vuosia. Kaikki alkaa rakenteellisesta ja visuaalisesta suunnittelusta. Koneiston suunnittelu on noin vuoden työ, ja samalla koneistomallilla tehdään normaalisti useamman kellon sarja. Voutilainen on luonut kelloihinsa omaperäisen käyntimekaniikan, jolla tarkoitetaan käyntilaitteen osia, jotka säätelevät voimanpurkautumista käyntirattaalta. Koneistoissa on niin sanottu vapaa käynti, joka on yhdistelmä kronometrikäyntiä ja sveitsiläistä ankkurikäyntiä. Sen veto kestää noin 64 tuntia kerrallaan, kunnes se on vedettävä uudelleen. Tämän koneiston käynnin täsmällisyys on – sanomattakin selvää – parasta mahdollista laatua.
Nelikerroksinen talo on pyhitetty kellosepäntyön perinteille. Astuessaan sisään taloon tuntee, miten aika pysähtyy. Tunnelma on samaan aikaan keskittynyt ja kiireetön, jopa harras tai transsinomainen. Jokainen talossa oleva tuntuu tietävän täsmälleen, mitä on tekemässä. Ainoa ajatus on huolellinen tehtävänsä toteuttaminen; turhia liikkeitä ei näe tai ääniä kuule. Radio ei soi, keskustelut käydään matalalla volyymilla, muut huomioon ottaen. Työntekijöillä on pöytänsä ääressä vapaus ja vastuu, jokainen vastaa omasta tekemisestään.
”Olen pyrkinyt siihen, että työhuoneet ovat siistit ja kodikkaat. Siellä pitää voida keskittyä täydellisesti tekemiseensä. En halua tänne mitään teatteria, valkoisia takkeja ja sellaista”, Voutilainen sanoo.
Ainoat äänet tuntuvat lähtevän sata vuotta vanhoista mekaanisista työkoneista, joilla työstetään millimetritason kokoisia kellon koneiston osia prikulleen oikeankokoisiksi ja -näköisiksi. Rauhallinen voima ja mielenlujuus tarttuu, eikä talossa tee mieli luoda ylimääräistä ääntä. Kunnioitus toisen työtä kohtaan on viritetty huippuunsa. Tämä kellosepänpaja on taiteilijoiden ateljee, jossa jokaiselle on oma roolinsa, jossa jokainen on tärkeä osa koneistoa ja jossa henkilöstö tuntuu voivan hyvin, koska motivaatio on huipussaan.
Kaikki työkulttuurista edellä kuvattu on kuin Kari Voutilainen itse. Hän on luonut paikasta näköisensä maailman, valtakuntansa. Voutilainen huokuu ystävällisyyttä ja rauhallisuutta kohtaamisissa vieraiden tai henkilöstönsä kanssa. Mutta samaan aikaan kaikessa tekemisessä on asiantuntemuksen, laadun ja paneutumisen vaatimus. Ihan hyvä ei täällä riitä, ja teot puhuvat enemmän kuin sanat. Keskustelua käydään, mutta ajatuksen kanssa. Sanoilla on aina tarkoitus.
VALMISTUS.
Kun kellon konstruktio on valmis, alkaa siihen tarvittavien osien piirtäminen ja valmistus, joka kestää vähintään vuoden päivät. Yhdessä Voutilainen-brändin suunnittelemassa kellossa on 200–1 000 osaa. Hiiliteräsosat lämpökäsitellään – karkaistaan ja päästetään –, jotta saavutetaan oikea kovuus. Kaikki osat tehdään itse alusta asti, käsityönä. Jokainen pienikin ruuvi on itse katkaistu, kierteet sorvattu, pää tasoitettu, hiottu ja käsitelty oikean väriseksi. Tarpeen ja visuaalisen ilmeen mukaan valitaan oikea materiaali jokaiselle osalle – ruuveille, rataksille, liipottimelle, taululle, kuorelle, spiraalimaisille vetojousille, akseleille, osoittimille.
Voutilaisen kellot ovat todellisia taideteoksia sekä toiminnallisesti että visuaalisesti. Etenkin rohkea, mutta tyylikäs värien käyttö herättää huomion. Voutilainen uskaltaa poiketa valtavirrasta, mikä onkin tässä tapauksessa onnistunut keino erottua edukseen. Hän poikkeaa muutenkin totutuista normeista monin tavoin. Kaikki alkoi vuoden 2001 terrori-iskuista New Yorkissa.
”Maailma oli silloin hyvin musta – hieman kuten tänäkin päivänä muun muassa Venäjän hyökkäyssodan vuoksi. Uutisissa ei ollut mitään muuta kuin terrori-iskupäivityksiä. Lapsemme olivat silloin pieniä. Päätin lopettaa tv:n katsomisen kokonaan. Radiosta kuuntelen uutiset päivittäin ja luen paikallislehden, siinä kaikki. Huomaan, että on helpompi pysyä positiivisena, kun ei vello synkissä asioissa, joille ei itse voi mitään.”
Voutilainen ei ole mukana sosiaalisessa mediassa eikä seuraa oman alansa julkaisuja. Hän ei halua, että mikään muu vie aikaa tai vaikuttaa hänen ajatuksiinsa kuin päivittäiset asiat. Näin mieli pysyy vapaana, luoda omaa ja erottuvaa.
”Siitä asti olen oikeastaan tehnyt omia juttujani, oman mielikuvitukseni mukaan, seuraamatta mitä muut tekevät. Se onkin mielenkiintoista. Olemme tehneet asioita, joita muut seuraavat. Esimerkiksi vihreä väri oli muodissa jonkin aikaa sitten. Me teimme sitä jo hieman aiemmin, esittelimme näitä kelloja messuilla, ja muut tulivat perässä. Olen huomannut, että moni seuraa, mitä teemme. Olen tehnyt tätä omalla mielikuvituksellani, ja huomaan, että se toimii.”
Niukkuus ja rohkea näkemys käy hyvin kaupaksi. Voutilaisen kelloja tehdään vuositasolla 50–70. Yhteensä niitä on maailmalla satoja, mutta alle tuhat. Jokainen on numeroitu ja jokaisen arvo kestää, pikemminkin nousee. Tilauskirja on täynnä vuoteen 2028 asti.
”Eräs asiakkaani maksoi kellostani 60 000 euroa ja myi sen pari vuotta myöhemmin 400 000 eurolla”, Voutilainen tietää.
ESIKASAUS.
Valmistetut osat keräillään yhteen lokerikkoon esikasaamisvaihetta varten. Tässä vaiheessa osat vielä viimeistellään hiomalla ne virheettömiksi. Jokaisesta kellosta on tehty myös seikkaperäinen kokoamisohjekirja, joka kertoo vaiheittain kasaamisen etenemisestä. Esikasaamisvaiheen aikana testataan, että kaikki osat ovat juuri oikeanlaisia, sopivat paikalleen ja että koneisto toimii. Esikasaamisen vaihe voi kestää jopa 8 viikkoa.
Kari Voutilainen on rakentanut päivä kerrallaan yritystään, tarkasti harkiten. Hän on löytänyt oman polkunsa omannäköisensä tavan tehdä ja on nyt huipulla, monessakin mielessä. Menestys on usein intohimon ja ahkeruuden sekä oikeiden tekojen ja päätösten seurausta. Tinkimättömyys onkin ohjannut Voutilaista alusta asti, ja kaiken keskiössä on aina kello. Hän haastaa itseään ja yhteisöään edelleen joka päivä.
Kari Voutilainen valmistui kellosepäksi Espoon Tapiolasta vuonna 1986. Hyvin pian tämän jälkeen tie vei nykyiseen kotimaahan Sveitsiin, jossa Voutilainen pääsi kellomaailman herkkupatojen äärelle. Sveitsissä oli ja on kaikki, mitä alalta voi toivoa: osaaminen, verkostot ja kulttuuri; historia, tulevaisuus ja mahdollisuudet.
Sveitsissä Voutilainen on oppinut opiskelemalla ja myöhemmin opettamalla WOSTEP-kelloseppäkoulussa sekä tekemällä työtä muun muassa Parmigianilla. Siellä hän teki viikot kelloja työnantajalleen, mutta viikonloput suunnitteli ja rakensi omia kellojaan työpaikan kalustolla. Kun aika oli kypsä, oppipojasta tuli mestari, oman elämänsä pomo ja visio edellä etenevä kunnianhimoinen yrittäjä.
Jotta voi tehdä uutta historiaa, pitää tuntea vanha. Kari Voutilainen vannoo perinteiden nimiin. Hän on yksi niistä muutamasta harvasta kellosepästä koko maailmassa, joka on palannut lajin juurille ja palauttanut kokonaisvaltaisen artesaanikulttuurin kellosepän ammattiin. Siinä sivussa Voutilainen on voittanut jo yhdeksän kertaa kellomaailman Grand Prix -palkinnon, alansa oman Oscar-pystin. Voisiko tulevaisuus olla vielä jotain suurempaa ja massiivisempaa? Voisiko Voutilainen Kemistä haastaa suuret ja mahtavat kellobrändit?
LOPPUVIIMEISTELY.
Kun koneisto on todettu kaikilta osin toimivaksi ja laadultaan priimaksi, tehdään vielä loppukasaus, jossa kello viritetään luovutuskuntoon. Sen jälkeen koneisto saa pinnoitteen, joka antaa koneistolle värin, sekä taulun ja kuoren. Viimeisimpänä valitaan kokonaisuuteen istuva, asiakkaan toivoma tai Voutilaisen valitsema, ranneke. Lopulta, noin kuukautta myöhemmin aloittamisesta, kello pakataan nahkaiseen koteloon, pähkinäpuiseen laatikkoon ja lopulta kuljetuslaatikkoon asiakkaalle.
Siinä missä Rolex tekee nykypäivänä miljoona kelloa vuodessa, Voutilaisen pajalla syntyy muutama kymmenen. Vähemmän on enemmän; ajan kanssa syntyy kerralla priimaa, yksityiskohtia myöten. Yrityksen isoksi kasvattaminen ei houkuta Voutilaista ollenkaan. Hän on kokemuksen ja keskusteluiden kautta todennut, että tämä on suurin piirtein hyvä näin. Suureksi kasvaminen voi viedä toiminnan arvomaailmaltaan väärään suuntaan.
”Olen oppinut, että minun kannattaa pitää yritys pienenä. Pieni on kaunista. Vähemmän on enemmän.”
On helppo nähdä Kari Voutilainen heräämässä hymyillen uuteen viikkoon kotonaan Môtiersissä. Sovittelemassa ranteeseensa päivän vaatteisiin ja mielentilaan osuvaa kelloa kokoelmastaan ja vetämällä kellon tasaiseen käyntiin. Ylhäällä vuorilla odottaa oma valtakunta, ateljee taideteoksineen.
Teksti: Antti Pohja
Kuvat: Vesa Eskola
Saatesanat: Kari Voutilainen
”Näen kaiken tekemiseni niin, että keskipisteenä on aina kello. En koe, että tekisimme luksuskelloja, vaan teemme käsintehtyjä kelloja. Siinä on ero. Luksuksessa asiakas maksaa markkinoinnista, eikä välttämättä tuotteen laatu kohtaa hintaa.
En maksa asiakkaitamme tänne, vaan haluan, että heillä on intohimo kelloja kohtaan, että se intohimo kohtaa meillä asiakkaan kanssa. En lähde sille tielle, että toiminnan pitäisi olla millään tapaa luksusta.
Yritän rakentaa tämän yrityksen niin, että tämä jatkuu. Joko niin, että myyn tämän tai niin, että perheeni jatkaa. Tyttäreni on opiskellut kellosepäksi, mutta hän saa päättää itse, mitä haluaa tehdä."