Sporttikuja.fi

Henri Kujanpää on toiminut menestyvänä kuntosaliyrittäjänä ja nyrkkeilyvalmentajana jo 20 vuotta. Rahaakin tärkeämpää hänelle on silti työn sosiaalinen ulottuvuus.

”Moi, mä olen Henkka. Tervetuloa Sporttikujalle”, sanoo punaiseen huppariin, mustiin salihousuihin ja valkoisiin tennareihin pukeutunut Henri Kujanpää. Hänen kädenpuristuksensa on juuri niin päättäväinen kuin kuntosaliyrittäjänä 20 vuotta toimineella 56-vuotiaalla nyrkkeilyvalmentajalla vain olla voi. On lauantaiaamupäivä Helsingin Herttoniemessä. Kujanpää kiertelee ympäri Sporttikujaansa. Siirtelee pari käsipainoa oikeille paikoilleen. Varmistaa, että pukuhuoneissa on kaikki niin kuin pitääkin. Pyytää erästä henkilökuntansa jäsentä lakaisemaan nyrkkeilysalin lattian. Näyttää toiselle, miten pölynimuriin vaihdetaan pölypussi. Suurimman osan ajasta Kujanpään suu käy. Ei ärsyttävän kovaäänisesti vaan äijämäisen hyväntuulisesti. Kujanpää juttelee niitä näitä. Kyselee kuulumisia. Antaa vinkkejä milloin penkkipunnerruksesta, milloin ruokavaliosta. Tervehtii kaikkia salille saapuvia ja sieltä lähteviä. Heistä useimmat Kujanpää on tuntenut jo vuosia. Heistä hän haluaa pitää huolta. ”Toki teemme myös uutta asiakashankintaa, mutta täytyy olla realisti. Tässä muutaman kilometrin säteellä on 10 kuntosalia, kilpailu on kovaa. Onneksi vanha asiakaskuntani on uskollista. He ovat se perusta, jonka päälle koko homma on rakennettu. Ja jos se perusta murenee yhdestäkin kulmasta, tämä koko mökki kaatuu saman tien”, Kujanpää sanoo. Sitten mies hyppää hetkeksi Sporttikujan vastaanottotiskin taakse, keittää kahvit ja tarjoaa kanta-asiakkaalleen kupillisen.

Konkurssikauppiaasta menestyväksi kuntosaliyrittäjäksi 

Henri Kujanpää syntyi Helsingin ydinkeskustassa, mut­ta kasvoi pojasta mieheksi Itä-Helsingin Puotinharjus­sa. Äiti oli vakuutusvirkailija ja isä putkimies, joka opiskeli aikuisena teknikoksi. Lapsuus työläisperheessä oli vakaa, vaikka pienikokoista poikaa vielä murrosiässäkin kiusattiin. Opintonsa Kujanpää lopetti keskikouluun, kävi armeijan, kouluttautui lihamestariksi, muutti 80-luvun puolivälissä Lohjalle ja rupesi ensin ruokakauppiaaksi ja sitten elintar­vikkeita toimittaneeksi yhden miehen agentuuriksi. Mo­lemmat yritykset menivät alta kolmessa vuodessa. Noihin aikoihin Kujanpään elämässä oli kuukausia, jolloin hän ei oikeastaan tehnyt muuta kuin pohti tekemiään virheitä.

Elettiin vuotta 1990, kun Kujanpää sitten yhtenä päivä­nä löysi itsensä itähelsinkiläiseltä nyrkkeilysalilta, löi pari koukkua ja jäi koukkuun itsekin. Seuraavat viisi vuotta hän oli aktiivisesti mukana Tapanilan Erän nyrkkeilytoimin­nassa kunnes tuli käänteentekevä hetki. Kujanpää päätti perustaa oman nyrkkeilyseuran (HUS – Helsingin Urhei­luseura). Nopeasti Kujanpää huomasi, että sen pyörittä­miseen tarvittiin myös tuloja. Ja niin, maaliskuussa 1995, Kujanpää istui täyspitkän rekka-auton ratissa, kuunteli rätisevää radiota ja ajoi Uudestakaupungista Helsinkiin rekan tavaratila täynnä käytettyjä kuntosalilaitteita, jotka hän oli ostanut 70 000 markalla. Loppu on, kuten nyrk­keilyssäkin sanotaan, historiaa.

"Kaikki perustuu avoimuuteen ja molemminpuoliseen luottamukseen.”

Kaikki lähtee luottamuksesta

Työläisyrittäjä. Sellaiseksi Henri Kujanpäätä voitaneen kutsua. Kaksi kuntosalia Itä-Helsingissä omistava (se toi­nen, Arctic Gym, sijaitsee Kivikossa) Kujanpää ei haaveile kolmannesta, ei haikaile muuttoa Helsingin ydinkeskus­taan, eikä ole kiinnostunut taloudellisen voiton maksi­moinnista. ”En mittaa yritysteni tai oman työni arvoa ra­hassa vaan sillä, mitä olen yrityksilleni antanut ja mitä olen niiltä saanut”, Kujanpää sanoo. Ollaan hänen toimistos­saan. Se on pieni ja sotkuinen mutta silti sympaattinen huone täynnä tavaraa. Pöydän päällä lojuu laskuja, silmä­laseja ja tiliotteita. Hyllyistä löytyy perustamisasiakirjoja ja mappeja. Nurkassa on pari nyrkkeilyvalmentamisessa käytettäviä sparraushanskoja. Kujanpää on mielenkiintoi­nen keskustelukumppani. Samaan aikaan sekä syvällinen että aggressiivinen, nöyrä mutta ylpeä. Katse on vakaa ja ääni ystävällinen, jopa yllättävän hiljainen. Eleissä ja sa­noissa on silti vahvaa katupoikamaisuutta. Se ei ole sattu­maa, sillä juuri sellainen Kujanpää on ja haluaa olla. Itähel­sinkiläinen duunari. Ei ihme, että hänen ajatusmaailmansa eroaa melkoisesti monikansallisten kuntosaliketjujen vas­taavista. Esimerkiksi ikärajoja tai määräaikaisia sopimuksia Kujanpään kuntosaleilla ei ole. ”Ajattelen, että olen asi­akkaideni kanssa ikään kuin parisuhteessa. Jos joku heis­tä sairastuu tai soittaa, että on lähdössä viikoksi reissuun, niin hänen kuukausikorttiinsa laitetaan automaattisesti se viikko lisäaikaa. Mitään matkalippuja, lääkärintodistuksia tai muita ei tarvita. Kaikki perustuu avoimuuteen ja mo­lemminpuoliseen luottamukseen.”

”Kun rikkinäisestä kodista tuleva 13-vuotias nuori tulee halaamaan ja sanoo, että ’kiitos, mulla oli tänään kivaa’ merkitsevät 700 kertaa enemmän kuin 100 000 € rahaa.”

Yrittämisen sosiaalinen ulottuvuus

Henri Kujanpään kuntosaleilla on Henri Kujanpään kas­vot. Kirjaimellisestikin, sillä miehen valokuva löytyy sekä Sporttikujan että Arctic Gymin seinältä, ihan siitä sisään­käynnin vierestä. Se ei tietenkään ole sattumaa. Kujanpää vastaa henkilökohtaisesti kaikesta, mitä hänen saleillaan tapahtuu tai ei tapahdu. ”Olen omistaja, johon ihmiset voivat halutessaan ottaa suoraan yhteyttä myös rekla­maatioissa. Se on iso asia”, Kujanpää sanoo. Sitten hän nousee ylös ja astelee Sporttikujan yhteydessä olevaan HUS:n nyrkkeilysaliin, jota hallitsee tietysti nyrkkeilykehä. Katoista riippuu säkkejä, seinät ovat täynnä nyrkkeilijöiden ja valmentajien valokuvia, nurkissa on irtopainoja, ajanot­tokello on tuotu Amerikan Miamista. Tässä salissa Ku­janpää vetää nyrkkeilytreenejä muutamana iltana viikos­sa. Valmennettavien ikähaitari on laaja. Vanhimmat ovat seitsemänkymppisiä, nuorimmat yläasteikäisiä. Heidän joukossaan on paljon esimerkiksi yksinhuoltajien lapsia. Varsinkin itäisessä Helsingissä nyrkkeily on edelleen laji, jonka harrastajakunnasta merkittävä osaa tulee heikom­mista sosiaaliluokista. Heille Kujanpää haluaa tarjota paitsi nyrkkeilysalin, niin myös kodin. ”On tärkeää, että kaikilla ihmisillä, erityisesti lapsilla ja nuorilla on paikka, jossa heis­tä välitetään, ja jossa heidät hyväksytään. Työtään ja elä­määnsä voi pisteyttää monella tavalla. Minulle ne hetket, kun rikkinäisestä kodista tuleva 13-vuotias nuori tulee ha­laamaan ja sanoo, että ’kiitos, mulla oli tänään kivaa’ mer­kitsevät 700 kertaa enemmän kuin 100 000 € rahaa.”